tiistai 20. elokuuta 2013

Aika kova juttu tämäkin

Sain Routledge Educationilta sähköpostiini viestin, jossa mainostettiin uutta Disability & Society-lehden teemanumeroa, joka on kyseisen lehden historian ensimmäinen Virtual Special Issue.  Tuon virtuaalisen erikoisnumeron teemana on lapsuus ja vammaisuus!

Onpa hienoa, että ovat juuri sen aiheen valinneet ensimmäiseksi, vaikka vammaistutkimuksessa lapsiin liittyvät tutkimukset ovat olleet selkeässä vähemmistössä näihin aikoihin asti. Toivottavasti tuon lehden (joka on yksi vammaistutkimuksen arvostetuimmista) aiheenvalinta kertoo laajemminkin alan suuntauksesta.

Lupaavasti kyllä näyttääkin siltä, että parempaan olla menossa sekä määrän että laadun suhteen, kuten jo aiemmin kirjoitin. Silti paljon lisää vammaisten lasten tutkimusta tarvitaan, kuten Kynnys ry:n puheenjohtaja Amu Urhonenkin kirjoittaa Kynnyksen blogissa. Erityisesti tarvittaisiin lapsinäkökulmaista tutkimusta. Joten kaikki vähänkään kiinnostuneet, tarttukaa aihepiiriin!

Artikkelien valitseminen kokoelmaan oli toimituksen mukaan vaikeaa, sillä jokaista valittua kohden olisi ollut monta muutakin vahvaa ehdokasta vuosien varrelta. Valituiksi tulivat sitten ne teemat, jotka erottuivat kirkkaimmin. Kaikissa artikkeleissa yksi keskeinen teema taitaa olla lasten oman äänen kuuleminen. Siitä näkökulmasta suosittelen kokoelmasta erityisesti Davisin ja Watsonin artikkelia, Berni Kellyn artikkelia sekä Connorsin ja Stalkerin artikkelia.

Ja tietenkin suosittelen myös omaa (viime vuona julkaistua) artikkeliani, joka suureksi ilokseni oli valittu tuohon kokoelmaan. En tiennyt, että tällaista kokoelmaa edes suunnitellaan. Sitä suurempi yllätys oli lukea oma nimi netissä julkaistusta listasta. Siis kaikkien niiden kaikkien kovien nimien joukosta; niiden, jotka ovat kirjoittaneet juuri niitä artikkeleita, joita kaikissa vammaisten lasten näkökulmaa käsittelevissä artikkeleissa siteerataan. Siinä porukassa nyt sitten ollaan! Sopii ruveta siteeraamaan! :D

lauantai 17. elokuuta 2013

Kova juttu



Pidätkö punk-musiikista? Minä en. Varsinaisesti. Paitsi kun Pertti Kurikan Nimipäivät soittaa.

Keikka vammaistutkimuksen konferenssissa oli tosiaankin kova juttu. Siitä ei voinut olla pitämättä. Ei voinut olla hyppimättä ja huutamatta mukana. Silti epäilin, olisiko tuosta bändistä kertova elokuva Kovasikajuttu mun makuuni, rajoittunut ja ennakkoluuloinen kun olen.


Ajattelin kuitenkin katsoa elokuvan, koska se kuitenkin jo "virankin puolesta" kuuluu yleissivistykseen. Ja onhan sitä ihan valtavasti kehuttu ja moneen kertaan palkittukin, vaikka sellaisista syistä en yleensä elokuvia katsele. Mutta ostin dvd:n – kun halvalla sain. Ja nyt harmittaa, etten ostanut kauppaa tyhjäksi. Tässä olisi loistava lahjaelokuva ihan kenelle* vain!

Tämä elokuva kannattaa katsoa, vaikka ei tykkäisi punk-musiikista. Tai vaikka ei yleensä katsoisi dokumenttielokuvia. Tai vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kehitysvammaisista ihmisistä.

Nimittäin elokuvassa oli kaikkea, mitä hyvässä elokuvassa on: Loistavat päähenkilöt. Taitava ohjaus. Hieno tarina. Huumoria, jännitystä, romantiikkaa, rosoisuutta. Vahvoja tunteita laidasta laitaan. Aitoja ihmisiä. Koskettavia kohtaamisia. Ei pelkkää elämän makua vaan elämää itseään.

Kaikki tämä rähjäisten punk-miesten maailmaan sijoitettuna. Ai niin, ja kehareiden. Jotenkin se vaan on tässä ihan toissijaista. Vaikka samaan aikaan tietysti ensisijaistakin. Kuka muu olisi menossa stagelle paskat oikeasti housussa ja keitä muita aikuisia pakotettaisiin jalkahoitoon tai asumaan jossain, missä eivät halua. Ja kuka muu pystyisi sellaiseen totaaliseen vilpittömyyteen?


En halua pilata juttua yrittämällä selittää sitä auki. Se täytyy itse kokea!


*No, ei ehkä pienille lapsille eikä sellaisille ahdasmielisille ihmisille, jotka ehdottomasti eivät halua ahdasmielisyydestään luopua